"If love could have saved you, you would have lived forever."
Pepin kuolemasta on kulunut viikko. Asiaa on todella vaikea käsitellä, saatika edes hyväksyä, että tilanne on nyt tämä. On myös melko hämmentävää, että vaikka tiedän sen olevan lopullisesti poissa, niin silti välillä tuntuu kuin se olisi vain kyläilemässä jossain ja tulisi pian kotiin..
Kun kaikki oli vielä hyvin, oli vaikeaa edes kuvitella elämää ilman Peppiä - ja nyt yhtäkkiä pitäisi vaan osata olla ihan koko loppuelämä ilman sitä.
Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, kun Peppi lähti, tuntui kuin puolet mun sydämestä, sielusta ja mistä lie muusta olisi repäisty väkivaltaisesti irti. Tuli niin tyhjä, kivulias ja orpo olo.
Peppi oli mun elämäni koira. Vaikka nuo muutkin karvaperseet on mulle äärimmäisen rakkaita joka ikinen, niin Peppiä parempaa ei vaan ole, eikä tule koskaan olemaankaan.
Peppiä oli vaikea olla inhimillistämättä, sillä kun tuntui olevan ihmisen mieli - ja tällä tarkoitan sitä, että se tuntui aina tajuavan asiat vähän "syvällisemmin" kuin keskiverto koira.
Se oli ihana, lempeä ja herkästi ahdistukseen taipuvainen halipallero, joka ei kuitenkaan pelännyt rähähtää jos joku sitä ärsytti. Meissä kahdessa oli luonnepuolella paljon samaa, ja varmaan siksikin meillä oli niin erityinen yhteys.
Se oli mun vuorenvarma turva, aina lähellä, lohdutti vaikeina aikoina.
Niin kauniskin se oli. ❤️ Mun musta pantteri.
Ihmisistä Peppi tykkäsi, vaikkei sellainen yltiösosiaalinen ollutkaan. Sen bravuuri oli ylläripusujen jakaminen, jopa ihan täysin tuntemattomille ihmisille, jos vaikkapa koirapuistossa kyykistyivät silittämään jotain pikkukoiraa.
Peppi oli rauhallinen jo pentuna. Tuhotekoja se harrasti vasta aikuisuudessa (okei: kyllä se kerran naperona pisti vähän vessapaperia silpuksi), ja nekin tuhot liittyivät aina sen suurimpaan intohimoon: ruokaan.
Junnuna se näännytti itsensä lähes luurangoksi kun mikään ruoka ei kelvannut, mutta kun superkalliin puolikostean luksusnappulan voimin ruoka alkoi kiinnostaa enemmän, neidistä tuli varsinainen herkkusuu.
Pööve esim. maistoi juustohöylän kahvaa, se jäysti äiteen "koirapuistotakeista" taskut rikki (koska niissä oli/oli ollut nameja), myös pannulappuja maisteli (koska niissä oli jotain kastikeroiskeita yms.). 😅
Se myös rakasti kasviksia ja hedelmiä, erityisesti porkkanaa ja banaania. Sen viimeiset ateriat olivatkin aika banaanipitoisia.
Se oli äärimmäisen mukavuudenhaluinen, nukkumapaikan piti aina olla mahdollisimman pehmeä. ❤️
Kun Peppi tuli osaksi mun elämääni, olin itse just ja just "aikuinen", todella hölmö olio kaikin puolin. Monia aloittelevan koiranomistajuuden kommelluksia käytiinkin yhdessä läpi, kasvettiin ja opittiin yhdessä kaikkea mahdollista. Jossain vaiheessa mokasin kunnolla (en tosin tiedä mikä se ratkaiseva moka oli), kun Pepille jäi koko elämän kestävä remmiräyhääminen päälle. Enkä saanut sitä pois, joten siitä tuli vaan sellainen ominaisuus jonka kanssa opin elämään...
Ensimmäiset kokemukset koiran saalisviettisyydestä tuli myös Pepin kautta, ja... Jooh. Niistäkin opittiin mm. ennakoinnin tärkeyttä. 😅
Harrastuskokeiluja ja koulutustekniikkoja oli vuosien varrella monenlaisia, Peppi oli varmaan välillä vähän hämmentynyt, kun intoilin milloin mistäkin..
Niin paljon yhteisiä muistoja ja seikkailuja. Turha niitä on kaikkia tähän näpytellä, ne pysyvät aina mielessä, sydämessä sekä täällä blogissa.
Kun suruajan raskain vaihe joskus on ohi, on mukavaa, kun voi selata täältä kuva/tekstimuodossakin juttuja.
Tätä tunteiden pyörremyrskyä ei ihan hetkessä kesytetä. On paha olo sekä fyysisesti että henkisesti. Joka paikkaa särkee, rintakehää puristaa, kurkussa on jokin karvas möykky. Tämä tuntuu niin epäreilulta, suututtaa. Ja vaikka lopetus oli oikea valinta Pepin parasta ajatellen, silti myös syyllisyys kalvaa: olisiko vielä voinut tehdä jotain? Jossittelu on kuitenkin turhaa.
Ihan ekoina päivinä menetyksen jälkeen pelkkä käveleminenkin oli niin raskaan tuntuista, etten ole tainnut ikinä kokea mitään vastaavaa.
Aika lailla joka paikasta ja asiasta tulee Peppi mieleen, eikä kyyneleitä voi estää. Kaikki Pepin vaatteet ja pannat oon laittanut itseltäni piiloon, en kestä katsoa niitä tällä hetkellä. Pepin kuviakaan en vielä voi selata itkemättä, huomaan vältteleväni niitä - tätä postausta varten niitä kävin läpi, ja se oli puhdasta tuskaa.
Yritän kuitenkin välttää kaikkein äärimmäisintä surussa piehtarointia, se vain pahentaa tilannetta. Elämän on jatkuttava, vaikka se onkin niin erilaista kuin ennen.
Illat ja yöt on pahimpia - silloin on liikaa aikaa ajatella.. Uni ei tule, ja kun se vihdoin tulee, mun alitajunta kiusaa mua näyttämällä unia, joissa Peppi kokee jonkinlaisen ihmeparantumisen ja kaikki on taas hyvin. Siitä onkin sitten "kiva" herätä ja muistaa, mikä se totuus onkaan.
Kiitokset mun perheelle (johon lukeutuu nuo jo aiemmin mainitut muut karvaperseet, sekä tietyt rakkaat ihmiset) kun ovat tukeneet mua näinä synkkinä aikoina, sekä kaikille jotka ovat osanottonsa välittäneet.
Elävien kirjoissa olevien lemmikkieni hyvinvoinnista oon pitänyt huolta, itsestäni en ehkä niinkään.. Mutta yritän olla armollinen itselleni, jotta selviän tästä pahimmasta vaiheesta jotenkuten.
Pojat tuskin edes tajuavat mikä muutos meidän porukassa on tapahtunut, mutta Pihla on asiasta hyvinkin perillä. Se tietää, että sen paras kaveri on poissa, se tietää kuinka surullinen oon. Onneksi sillä on tuo pentu tuossa leikittämässä, muuten sekin olisi vielä paljon alakuloisempi.
Pihla ja Peppi olivat erottamattomat aina Pepin megaE-diagnoosiin saakka - sen jälkeen eivät enää voineet juosta ja painia yhdessä, mutta olivat silti tosi läheisiä.
Joulu lähestyy ja vuosikin piakkoin vaihtuu. Kumpikaan ei herätä mitään innostuksen tunteita, vaikka yleensä kyseisistä ajankohdista tykkäänkin. Yritän silti nauttia ainakin joulunajasta, sillä tuskin Peppikään haluaisi että synkistelen parhaimman porkkanasosesesongin läpi!
Peppi olisi täyttänyt 10v 31.12... Nyt sen synttäreitä tulee vietettyä paljon haikeimmissa tunnelmissa kuin mitä olin suunnitellut.
Toivottavasti saan sen tuhkat kotiin ennen sen synttäreitä. Oon jo poltellut kynttilöitä Peppiä muistellessa muutenkin, olisi kiva sytyttää kynttilä myös sen uurnan äärellä.
Kiitos kaikesta, Peppi. Mä rakastan sua nyt ja aina. ❤️
Nyt sulla on hyvä olla. Enää ei mikään sairaus paina, sua ei pidättele mikään. Juokse, leiki, syö herkkuja niin paljon että napa ryskää! Siellä, missä sä nyt oot, on varmasti myös paljon niitä superpehmoisia köllöttelypaikkoja.
Vielä tulee sekin päivä jolloin me ollaan taas yhdessä.
Viimeiseksi jäänyt yhteiskuva koko porukasta
.jpg)
